Suupaloja Lissabonista

Kalasta pitävälle Lissabon tarjoaa mitä maukkaimpia herkkuja. Meren antimista tehdyt padat ja paksut keitot, joissa on kalaa, äyriäisiä ja joskus lihaakin, ovat parhaita ruokaelämyksiä. Mieleeni jäivät erityisesti Arroz de Marisco ja Carne de porco à Alentejana. Ensin mainittu oli tuhti hieman risottoa irtonaisempi riisiruoka, jossa oli monenlaisia herkullisia äyriäisiä ja simpukoita, mausteena hieman chiliä ja korianteria. Jaoimme sellaisen Pöllön kanssa jossain Alfaman kujilla ja sen liemi oli taivaallisen makuista. Sellainen voi irrota vain tuoreista ja parhaista merenelävistä. Jälkimmäisestä postasimme oman versiomme, joka oli kieltämättä aika lähellä siellä syömäämme, vaikka raaka-aineet olivatkin kaupan pakastealtaasta eivätkä juuri kalatorilta haetut.    

Yksinkertainen puu-uunissa grillattu mustekala ja konstailemattomat turska-annokset olivat myös erinomaisia. Söin Portugalin kansalliskalaa, turskaa, ainakin kolmella eri tavalla. Jäljelle jäi siis enää 362 kokeilematonta reseptiä, koska reseptejä löytyy kuuleman mukaan yksi vuoden jokaiselle päivälle. Turska oli mainiota sellaisenaankin, paistettuna runsaan oliiviöljyn kera, mutta enemmän lämpesin kuitenkin turskasta tehdyille kroketeille, Bolinhos de Bacalhau, joista teimme myös oman versiomme. Tykkäsin myös annoksesta, jossa silputusta turskasta, paistetusta perunasta ja oliiveista oli tehty torni, joka oli kuorrutettu leivänmuruilla.

Grillattuja sardiineja, sardinhas assadas, piti totta kai myös maistaa. Niitä olikin tarjolla usein päivän annoksena lounasaikaan. Sardiinit tarjottiin perunoiden ja yksinkertaisen salaatin kera. Kotiin toimme tuliaiseksi lajitelman säilöttyjä sardiineja legendaarisesta Conserveira de Lisboasta.

Liha-annoksia ei tullut tilattua kovinkaan monta kertaa. Kerran purukumimaista naudanlihapihviä mussuttaessani ja Pöllön ihanaa kalapataa ihastellessa taisin sen päätöksen tehdä, että meren äärellä syödään sitten meren herkkuja. Ankkarisotto ja ihanan mausteinen kana (Frango à piri piri) pelastivat onneksi Lissabonin maineen liharuokien suhteen. Ja chouricoa (portugalilainen chorizo) söin myös muutamaan otteeseen, se oli kyllä erinomaista!

Portugalin varmaankin kuuluisinta keittoa eli caldo verdeä en päässyt maistamaan, mutta kylmä keitto Gazpacho Alentejano oli kyllä yksi suosikkini. Miten voimaannuttava vaikutus lautasellisella kasviskeittoa ja lasillisella vinho verdeä voikaan olla iltapäivän kuumuudessa, kun olet kävellyt tuntikausia ylös ja alas pitkin kapeita mukalakivikujia.   

Yleensä en ole jälkiruokien ja leivonnaisten kovin suuri ystävä. Mutta pienet vaniljatortut pastéis de nata tekivät kyllä minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jonotin niitä muutaman muun kanssa leipomosta Belémistä, jossa niitä on leivottu yli sadan vuoden ajan alkuperäisen reseptin mukaan. Nyt en enää ihmettele sitä, miksi niitä pitää sanonnan mukaan tilata aina vähintään kaksi. 

Seurasimme Anthony Bourdainin (No reservations in Lisbon) jalanjälkiä ja etsimme käsiimme saman baarin, josta hän tilasi bifanaa. Bifana sisältää yksinkertaisuudessaan rasvassa käristettyjä possuviipaleita sämpylän sisällä, ryyditettynä mahtavan makuisella sinapilla. Eipä sitä ihminen muuta kaipaa huikopalana (paitsi tietysti kylmän oluen). Oli nimittäin hemmetin hyvää!

Anthonyn jalanjäljet johdattelivat meidät myös Rossio aukion lähellä olevalle kojulle, josta sai makeaa ja vahvaa kirsikkalikööriä, Ginjinhaa. Ihmiset saivat liköörinsä pienessä muovipikarissa ja nauttivat sen kadulla pikkuruisen kojun edustalla. Pikarillinen tätä hienoa juomaa taisi maksaa euron!  

Yksi ruoka-intoilijoiden must paikka Lissabonissa on tietysti kauppahalli Mercado da Ribeira, joka tarjoaa modernimman näkökulman portugalilaiseen keittiöön. Me emme koskaan päässeet niin aikaisin liikkeelle, että olisimme nähneet aamusäpinän kalatoreilla. Mutta onneksi kauppahallin ruokakojut olivat auki myöhälle iltaan. Kojuja kierrellessä tuli väistämättä nälkä, vaikka vasta olisi syönyt mahansa täyteen. Pakkohan meidänkin oli antautua ruoan pauloihin, jälleen kerran. Täällä maistelimme mm. Yuppie leivät, ja ne olivatkin herkullisia. Pehmeä leipä, sisällä mehukasta lihaa, pancettaa, venyvää cheddar juustoa ja basilikamajoa, ah...

Fadoravintolassa syöminen kuuluu tietysti olennaisena osana Lissabonissa käyntiin. Alfaman kujilla näitä ravintoloita riittää ja kilpailu ohi kulkevista turisteista on kovaa. Valitsimme lopulta pienen ja tunnelmallisen fadoravintolan, jota ei miltei huomannutkaan ulkoa päin. Laskeuduimme portaat hämyiseen ja intiimiin tilaan, jossa oli juuri sopivasti yksi pöytä vapaana meille. Ehdimme hieman silmäillä ruokalistaa ennen kuin esiintyjät saapuivat lattialle. Sokea kitaristi autettiin istumaan ja muutkin soittajat asettuivat paikalleen. Tunnelma oli odottava. Aina kun fadolaulaja aloitti kaihoisan laulunsa kitaroiden säestäessä, ravintola hiljeni hetkessä ja yleisö keskittyi ainoastaan esitykseen. Illallisen aikana meille esiintyi kolme eri fadistaa, kaksi naista ja yksi mies.  Ravintolan ruoka taisi olla lomamme kehnointa (paitsi alkuun nauttimamme mustekalasalaatti, joka oli erinomaista), mutta sielumme saivat ravintoa senkin edestä. Minua ilta liikutti syvältä ja toivonkin säilyttäväni sen illan muistikuvat mielessäni vielä pitkään.

Illan viimeinen laulajatar oli nimeltään Alice Pires, joka sai tänä vuonna kunniamaininnan 40-vuotisesta urastaan fadolaulajana.

Biisisuositus: Alice Pires - Procuro e não te encontro